Toyotaplus 388215  56d8858b 7e37 4c4a 89ff 1118b4426a76 s1170x600 q80 noupscale

Tuomas Kyrön kolumni

Ensimmäiseni oli hopeinen urheiluauto. Ajoin pöydillä, sohvalla, kirjahyllyä ylös alas. Isovanhempieni maton kuviointi muistutti Monacon katurataa.

Urheiluauton polttoaine oli käteni liike, äänet syntyivät päristelemällä. Tarhan ja koulun lelupäivinä hopeinen kiiturini osallistui takaa-ajoihin ja törmäilytapahtumiin.

Tuunasin auton maalipinnan mustalla pienoismallimaalilla. Yritin palauttaa alkuperäisen maalin hopeatussilla. Lopputulos näytti automaa­la­­­ri­linjan hylätyltä työltä.

Urheiluauto on edelleen työpöydälläni seisontavakuutuksessa.

Ajoin sillä myös mökkimatkoilla, isoisän japanilaisen auton takapenkillä. Tuon auton ostoperuste oli ollut polttoainetaloudellisuus ja luotettavuus. Ei siksi, että 1980-luvun alussa olisi kannettu huolta hiilijalanjäljestä, vaan siksi että kuusi litraa sadalla kilometrillä on halvempaa kuin kymmenen litraa.

Nuuka elämänasenne näkyi myös siinä, että ovia oli kaksi ja radioita nolla. Ei ilmastointia, ei ohjaustehostinta, ei penkinlämmittimiä.

Takapenkillä tuntui kuitenkin aina turvalliselta, koska autossa olleet ihmiset olivat turvallisia. Etupenkkien väliin nojaamalla näki tärkeät nähtävyydet: Keravan nuorisovankilan, Kellokosken mielisairaalan, Mäntsälän kirkontornin ja lopulta mökin pihan.

Toteutui juuri se asia minkä vuoksi me kädelliset, puhekykyiset apinat haluamme omistaa auton. Vapaus. 7-vuotiaana minun tapauksessani kesäloma.

Kun 1990-luvun puolivälissä sain ajokortin, isoisä oli siirtynyt museorekisteriin. Hänen autonsa eli yhä.

Kuljetin isoäitiä mökille ja palkaksi sain auton lainaan. Vapautta riitti niin pitkään kuin polttoainetta riitti. Auto näki, koki ja kesti paljon. Kuten viidentoista metrin ilmalennon päijäthämäläiseltä kiharatieltä peltoon.

Pellit rutussa, kuski hengissä, mutta hetkeen en kehdannut pyytää autoa käyttööni. Ajoin sillä myös ensimmäiselle kirjailijavierailulleni maakuntakirjastoon ja huumaannuin kilometrikorvauksista.

Vuosituhannen vaihteessa päästin tulevan puolisoni ja lapsiemme äidin etupenkille. Lupasin hurjaa kyytiä 1,4-litraisella hirviöllä.

Lopulta katsastuksesta tullut korjauslista oli pidempi kuin esikoisromaanini. Auto myytiin, toivottavasti hyvään perheeseen.

Ensimmäinen oma autoni oli ruosteettomasti ikääntynyt, kuuden vuoden ikäinen Toyota Corolla. Varma, taloudellinen, luotettava. Lisävarusteina cd-soitin, kahvimukin pidike, penkinlämmitin ja takaovet, huikeita edistysaskelia isoisän kaksiovisesta. Ostopäätökseen vaikutti vahvasti muutaman kuukauden ikäinen tytär, joka nukkui sängyssä huonosti ja turvaistuimessa hyvin. Nyt vapaus tarkoitti rauhallista vauvaa.

Liikkumisen tarve ei katoa, mutta auton omistaminen saattoi olla sadan vuoden ilmiö. Se lapsi, joka nukkui tyytyväisesti turvaistuimessa, valitsee vapauden nimissä luultavimmin yhteiskäyttöauton. Hänen sukupolvensa ei halua etsiä parkkipaikkaa, raapia ikkunoita jäästä, vaihtaa renkaita ja jakohihnoja, maksaa vakuutusmaksuja ja pelätä arvonalenemaa.

Mutta toisaalta minä haluan matkustaa hänen kuljettamansa auton takapenkillä 92-vuotiaana. Kuljetan urheiluautoa pitkin penkinselkämystä ja päristelen. Nukun hyvin vain takapenkin turvaistuimessa. 

Tuomas Kyrö on sukupolvensa kiitetyimpiä kirjailijoita. Hän on kirjoittanut romaaneja, kolumneja ja pakinoita. Kyrön kirjojen tunnetuin hahmo on Mielensäpahoittaja.